Asiasta kolmanteen

Otsikko siis ilmaisee hyvin mitä tämä teksti tulee sisältämään. Ajatuksia eri asioista. Hieman lukijoiden toiveita ja sen jälkeen omaa pohdintaa. Valmistautukaa siis hieman hajanaiseen tekstiin, hyppimistä aiheesta toiseen.

Tarkkasilmäiset ovat muuten varmaan huomanneet, että sivupalkkiin on ilmestynyt uusi laskuri. Laskuri joka laskee, paljonko mulla on aikaa täällä jäljellä! Varasin nimittäin tässä yksi päivä paluulennon takaisin Suomeen. Minulla oli kaksi kriteeriä: 1) haluan kokea täällä Graduationin, joka on kesäkuun lopulla ja 2) haluan ehtiä kotiin ennnen siskon rippijuhlia, joka on 10. heinäkuuta. Ja kesäloman alkaessa haluan vielä muutaman viikon lomaa, aikaa hyvästellä kaikki ja nauttia hetki lomasta täällä näiden ihmisten kanssa. Lopulliseksi paluupäiväksi muodostui siis 6. heinäkuuta. Suomeen kone laskeutuu 7. heinäkuuta klo 8:50.

Laskureita tarkastellessa huomaa, että puolivälikin on nyt sitten ylitetty! Outoa, surullista ja jännittävää. Nyt, kun tiedän paluupäivän niin siitä lähdöstä on tullut jotenkin tosi todellinen. Ihan sama kävi viime vuonna, kun sain tietää lähtöpäivän tänne. Koko vaihtovuosi sai ihan uuden ulottuvuuden. Aloin odottaan lähtöä ihan eri tavalla. Nytkin alan odottaan kotiin lähtöä eri tavalla. Tiedän, että en vielä ole valmis täältä lähtemään kotiin, mutta luulen kuitenkin olevani valmis tuolloin heinäkuussa. Onhan se kaiken surullisten jäähyväisten keskellä myös tosi onnellinen päivä. Varmaan tosi outoa laskeutua Helsinki-Vantaan lentokentälle ja löytää oma perhe sieltä odottamasta! Ja ajaa autolla kotiin, purkaa kaikki tavarat omaan huoneeseen, nukkua ensimmäinen yö omassa sängyssä ja aamulla mennä alakertaan syömään aamupalaa niin kuin aina ennen... Varmaan tosi jännittävää nähdä taas kaverit ja vaihtaa kunnolla kuulumisia ihan kasvotusten. Jutella suomeksi! Se on varmaan aluksi vähän erikoista, kunnes taas tottuu. :)

No mutta nyt on kuitenkin puolet vielä vuodesta täällä jäljellä ja siitä täytyy ottaa kaikki ilo irti! Joku lukija halusi, että kerron ikävästä ja kuinka selviän sen kanssa täällä. Tuolla edellisellä lauseella on iso merkitys mun asenteeseen. Varsinkin tän vuoden alussa ikävä oli paljon useemmin pinnassa. Itkin silloin tällöin itsekseni omassa huoneessani. Ei se itku välttämättä ollut ikävää. Se saattoi olla sitä, että oli vaan huono päivä. Ja alussa jos muistatte, mulla oli se keuhkoputkentulehdus. Se vaikutti mun mielentilaan tosi paljon. Kaikki tuntui ihan kauheelle. Olisin halunnut vain mennä kotiin omaan sänkyyn ja yrittää parannella itseni. Mutta en mä normaalisti itkeen ala, kun on vähän huonompi päivä. Aluks kaikki oli vaan uutta, ja tunteet aikalailla pinnassa.

Mua kuitenkin auttaa aina toi asenne, että täällä ollaan vain yksi vuosi (uskokaa tai älkää, se on lyhyt aika!) ja siitä pitää ottaa kaikki irti! Mulla oli toi asenne jo syvälle juurtunu mun mieleen, ennen kuin edes tulin tänne. Olin nimittäin varautunut johonkin todella kamalaan romahdukseen alussa. Ajattelin, että en mitään muuta teekään kuin itke ja ikävöi. Ja toi itku mitä mulla alussa oli, ei se oikeasti ole niin kamala kuin miltä kuulostaa. Sitä tapahtui aina silloin tällöin. Ei tosiaan esim joka päivä! Olin varautunut niin paljon pahempaan ja musta tuntui että se auttoi myös aika pitkälle. Kun kerta henkisesti olin varautunut kokemaan jotain todella kamalaa, todellisuus ei ollutkaan niin kamala ja selvisin siitä suht helpolla! Mä en kuitenkaan ymmärrä niitä ihmisiä jotka sanoo, ettei ne ikävöi koskaan kotiin. Ehkä ne ei vaan ole sitten niin läheisiä perheensä tai ystäviensä kanssa.

Alku on varmaan kaikille vähän hankalampi ja sit kun tähän elämään täällä tottuu ja kulttuurishokista päästään, niin kaikki tasottuu. Myös tunteet. Ei sitä näin normaalisti enää ikävöi juurikaan. Joskus ehkä ajattelee kuinka nyt olisi kiva olla Suomessa, mutta samaan aikaan ajattelee, että voi kun ei ikinä tarvitsisi lähteä täältä. Ihan näin btw, olen muuten ihan koukussa Putoukseen! Kuulin munamiehestä ja katsoin ekan jakson netistä ja joka viikko pitää katsoa aina uusin jakso. Sitä katsellessa ajattelee, että voi kun olisi Suomessa kotisohvalla naureskelemassa munamiehille sun muille, haha.

Toinen lukija halusi minun kertovan muutoksista, mitä olen huomannut itsessäni täällä ollessa. Sitä on kuitenkin aika vaikea kertoa. Luulen, että ne muutokset huomaa vasta ihan kunnolla sitten kun palaan Suomeen. Olen kuitenkin varma, että olen itsenäistynyt tosi paljon! Osaan hoitaa itse asiani (ainakin suurimman osan!). Olen varma, että tämän vuoden jälkeen muutto kotoa opiskeluelämään tulee olemaan paljon helpompaa. On mulla onneksi täällä host perheet, eli en ihan itse kuitenkaan täällä elä, mutta esim rahankäyttöä pitää miettiä ihan eri tavalla täällä. Suomessa ostelin suht huoletta uusia vaatteita. Vanhemmat osti kaikki tarpeelliset asiat mulle, mutta täällä ostan kaikki itse (paitsi ruuan). Yllättävän paljon sitä rahaa menee, vaikka Amerikassa asutaankin!

Fyysistä muutoksista voisin mainita muutaman vaihtarikilon (!!) jotka ei nyt kuitenkaan mun maailmaa kaada. Itse en suurta eroa vielä peilistä huomaa (jos kuvissa huomaatte eroa, niin kertokaa ihmeessä), joten en niin huolestunut siitä ole. Itseasiassa äiti sanoi, että olisi hyvä kun tulisin takaisin muutaman lisäkilon kanssa, joten saat mitä tilaat äiti! Toinen muutos, josta olen enemmän huolestunut, on hiusten lähtö. En huomannut sellaista Suomessa ollenkaan. Täällä vain... Suihkusta kun tulen ja hiukset on märkinä, niin hiuksia lähtee paljon! Tosin musta tuntuu, että se on nykyään vähän parempi. Ensin ajattelin, että se on vaan stressiä, mutta en usko että se on sitä. En tiedä... Kai se on normaalia? Monet vaihtarit on kärsiny tosta ongelmasta. Kai se Suomessa sit taas tasoittuu. Kunhan en kaljuuntumaan pääse! :D

Kolmas lukija halusi kuulla kielitaidon parantumisesta! Ja se vähän myös sitoutuu noihin muutoksiin. :) Onhan se kielitaito nimittäin parantunut täällä ollessa. On se alusta asti ihan hyvä ollut ja pikkuhiljaa kokoajan parempi. Nyt kun ollaan puolessa välissä, luulin että olisin nyt jo ihan sujuva, mutta en. En tiedä, missä vaiheessa vaihtarit yleensä on ihan sujuvia kielen kanssa...? Vai onko ollenkaan? Pakko olla!! Haha, minä ainakin haluan olla ennen kuin täältä lähden. Ajattelu tapahtuu suurimmaksi osaksi englanniksi ja ymmärrän tosi hyvin mitä muut puhuu. Oma puhuminenkin on kiitettävän luokkaa! Ihan tyytyväinen olen, ja olen tyytyväinen että puolet vuodesta on kuitenkin vielä aikaa kehittyä. Skypessä kun puhun suomea, ymmärrän kyllä kaiken mitä mulle puhutaan, mutta oma puhuminen vähän tökkii välillä. Pitää välillä miettiä, mikä joku sana on ja jotenkin se puhe ei kuulosta omaan korvaan niin luontevalta suomelta. Ja joskus mietin englanninkielistä lausetta ja yritän kääntää sen sanasta sanaan suomeksi. Esim Care käski mun suomentaa lause: "We love to have Sonja here." Yritin kääntää ton, mutta en vaan mitenkää saanut siitä mitään järkevää! Toinen on: "Someone makes fun of someone." Ei kuulosta hyvältä, kun käännät sanasta sanaan suomeks. Haha hassua, että mielessäni käännän lauseita englannista suomeks, kun ennen se oli toisinpäin. :) Ja pitää tännekkin vielä jakaa tämä hyvin ärsyttävä kielimoka, mitä oon alkanut tekeen. Suomen kuukaudet menee siis ihan sekaisin. Marraskuu on maaliskuu, heinäkuu on helmikuu tai huhtikuu yms. Arvatkaa vaan onko ärsyttävää, kun tulee kauheita väärinkäsityksiä, millon joku on tapahtumassa. Sanoin esim facebookissa, että lähden täältä huhtikuussa, vaikka oikeasti lähden heinäkuussa. Blogiinkin taisin joskus kirjoittaa että Floridan reissu on heinäkuussa, vaikka se on itseasiassa huhtikuussa (+helmikuussa!! pääsen Floridaan kaks kertaa!). Että sellaista kielen kanssa. :)

Koulussa alkaa ensi viikolla toinen semester! Eli koulunkin puolesta ollaan puolessa välissä. Ja huomenna torstaina on mulle jo perjantai, koska perjantai on vapaa. :) Sunnuntaina meillä on Rotary tapaaminen outbound oppilaiden kanssa, mikä on tosi mielenkiintosta! Sinne on kuulemma tulossa yks poika joka menee ens vuonne vaihtariks Suomeen. Oon tosi innoissani siitä! Pääsen vähän opettaan kielen alkeita ja kertoon Suomesta. :) Mutta siitä lisää myöhemmin!

Love, Sonja