Ajatuksen juoksua

Nyt on luvassa ehkä hieman tunnekeskeisempi postaus. Ei niinkään tapahtumarikas. Vaikka paljon täällä kokoajan tuntuu tapahtuvan! Nytkin on menossa homecoming viikko. Joka päivälle koulussa on oma teema, tänään piti olla bonfire (peruttu sateen takia), huomenna homecoming football peli ja lauantaina sitten koko viikon huipentuma: homecoming tanssit! Minulla oli vähän stressiä että löydänkö mekkoa noihin tansseihin, mutta viime viikonloppuna löysin onneksi kivan mekon. :) Näätte siitä sitten kuvia, kun tanssit on ohi!

Jokatapauksessa, vieläkin olen sitä mieltä että nää mun melkein kaksi kuukautta täällä Amerikassa on sujunut "liian" hyvin. Ehkä olin vain henkisesti asennoitunut, että näistä parista ekasta kuukaudesta tulee olemaan todella rankkoja! Ja nyt kun mietin, niin mulla on ollut kaks iltaa, jotka on ollut rankinpia: ensimmäinen ilta New Yorkissa ja ilta, kun ajettiin Bostonista kotiin. Molemmissa tapauksissa olen ollut kamalan väsynyt kauhean valvomisen takia. Jokatapauksessa ei nämäkään illat ole niin kamalia olleet. Kaikki tuntuu vain menevän omalla painollaan ilman suurempia suruja. Ja aika menee niin nopeasti!

Mutta ei kaikki kuitenkaan ihan ruusuilla tanssimista ole ollut. Tai sanoisinko, että on siinä myös huonotkin puolet, että samassa koulussa on muita vaihtareita. Enimmäkseen tykkään siitä. Joy ja minä ollaan todella hyvät kaverit. Me vietetään paljon aikaa yhdessä, varsinkin kun ollaan samassa tennis teamissä. Ja vaikka en koskaan oikeastaan ole halunnut olla mikään huomion keskipiste, niin täällä jostain syystä välillä ärsyttää jakaa huomio muiden vaihtareiden kesken. Tai ehkä se johtuu siitä, että se huomio ei jakaudu tasaisesti.

Kyllä sen varmaan kaikki tajuaa, että kun suomalainen ja ranskalainen laitetaan vierekkäin, niin kummasta amerikkalaiset on enemmän kiinnostuneita? Joy on saanut niin paljon enemmän kavereita/tuttuja kuin minä. Ja kun olen Joyn kanssa jossain isommassa kaveriporukassa, niin kaikki juttelee Joyn kanssa kysyen kysymyksiä Ranskasta yms, mutta mulle ei kukaan puhu yhtään mitään. Ja kerran minä ja Joy käveltiin yhdessä koulun käytävällä ja yksi tyttö tennis joukkueesta käveli vastaan ja sanoi "hi Joy". Se harmitti. Vaikka eihän tuo nyt iso juttu ole.

Checo saa myös paljon huomiota koulussa. Varsinkin työiltä. Minä ja Joy ei kuitenkaan olla kovin kiinnostuneita Checosta. Se on niin pihalla aina kaikesta, että välillä se on enemmän ärsyttävä kuin hauska. Amerikkalaiset tytöt jaksaa kuitenkin hihittää Checon jutuille, kun minä ja Joy pyöritellään silmiä. Piotrek on sitten taas hieman samassa tilanteessa Checon kanssa, kun minä Joyn kanssa. Ei kukaan ole kiinnostunut puolalaisesta, jos vieressä on Mexicolainen.

Vaikka me siis vietetään Joyn kanssa aikaa yhdessä tosi paljon, olen kuitenkin onnellinen, että meillä on siitä huolimatta ihan omat kaveriporukat. Minä olen tutustunut jo kesällä Carolinen kaveriporukkaan ja se on edelleen mulle se läheisin kaveriporukka. Ja Joy ei oikeastaan kuulu siihen porukkaan. Tykkään siitä, koska tässä kaveriporukassa mun ei tarvi jakaa huomiota. Kuulostaa ehkä itsekkäältä, mutta en voi sille mitään, että ajattelen näin.

Entäs elämä perheessä? Ei ongelmia. Kaikki sujuu tasaisen varmasti, eikä perheen kanssa ole ollut minkäänlaisia riitoja vielä. Ja toivottavasti ei tule olemaankaan. Keskenään nämä riitelee silloin tällöin (viimeksi tänä aamuna) ja välillä täällä on kauhea mekkala. Mä en kuitenkaan koskaan ole osallinen niissä riidoissa. Pysyn vain hiljaa ja yleensä olen täällä alakerrassa ja kuulen vain huutoa yläkerrasta.

Perhe siis on mukava. Carolinen kanssa ollaan löydetty yhteinen sävel. Meillä on samanlainen huumorintaju ja me nauretaan aina kaikelle tyhmälle. Kesti heti, et päästiin tälle vitsailun tasolle, mutta olen onnellinen, että on nyt joku kenen kanssa nauraa niin että poskiin sattuu. Host äiti huolehtii aina kaikesta, saan syödä kaapeistä mitä haluan ja kaikki tuntuu sujuvan. Mutta silti jostain syystä en osaa sanoa: "mulla on käynyt hyvä tuuri perheen kanssa". Ja kesti hetki tajuta, että miksi.

Kotona Suomessa pystyin puhumaan äidin kanssa asioista ja meillä on muutenkin samanlainen huumorintaju. Vitsaillaan ja nauretaan paljon yhdessä. Tajusin, että täällä mun host äiti ei ole yhtään samanlainen. Se huolehtii mun asioista, mikä on hyvä. Mutta se ei vain ole ihminen, kenelle voisin avautua. Se ei melkein ikinä hymyile, tai naura. Ja sen vitsit ei naurata mua. Meillä on siis ihan erilainen huumorintaju. Ja aina kun me nauretaan maha kippurassa Carolinen kanssa, niin host äitiä ei naurata yhtään. Kerran vitsailin Carolinen kaverin kanssa että sen ja Carolinen pitäisi vaihtaa perheitä, niin se sanoi että ei kiitos, mä pelkään Waltoneita. Ja vaikka se oli vitsi, niin on se myös osaltaan vähän totta.

Tähän postaukseen tuli ehkä hieman negatiivinen sävy. Älkää pelästykö, koska kerroin vain kaikki hieman negatiivisemmat asiat, mitä tän kahden kuukauden aikana olen ajatellut. Yleisesti ottaen viihdyn täällä tosi hyvin, mutta ei kenenkään elämä voi kokoajan pelkkää hymyä olla! Ei edes siellä Suomessa. :)

Ensi kerralla sitten Homecomingista lisää ja se tulee olemaan paljon iloisempi postaus!